Kaikki , ihan kaikki tuntuu vaikeelta.
Kaikki luulee , että mulla on kaikki hyvin ,
vaikka todellisuudessa oikein mikään ei ole.
Oon hämmentyny , tunnevammanen , ja sekaisin.
Tekis mieli karata.
Jonnekin tosi kauas ,
missä kukaan ei pysty mua tuomitsee mistään.
Ei kuvittelemaan millaista mun
elämä oli ennen sitä.
Tuntuu että oon ylirasittunu.
Kukaa ei tunnu ymmärtävän miten vaikeita , odottamattomii ,
outoi , uusii ja hämmentävii tunteit mulla on sisällä.
Onneks elämään on tullu kaikkee hyvääki.
Vaikka just nyt , kaikki tuntuu menevän jotenkin kiemuraan.
Sinä tikru , ihana pelastajani , oon ollu niin onnellinen et oon saanu jutella sunlaisen ihmisen kaa.
Sinä idiootti , koita miettiä että haluatko puhua mulle vai et , mä en voi päättää sitä sun puolesta , oot suloinen !
Sinä ujo , haluisin jutella sun kaa enemmän.
Ja sit on vielä sinä , en jaksa kattoo sun nauravaa , hölmöö naamaas enää yhtää enempää , saat mut kyl tykästyy suhun aina uudestaa jos sitä kaipaat.
Ja sinua unohtamatta , tiiän et kadut mitä teit mulle joskus , mutta koita ymmärtää , ei siitä enää tuu mitää.
Usein mietin , välittääköhän musta todellisuudessa kukaan ?
Oon halin tarpeessa :(
Ysin viimesii kuukaudet käynnissä , tuntuu niin hassulta ettei oo sitä tosi ärsyttävää äidinkielenopettajaa enää tai sitä tosi säälittävän huonoa matikanopettajaa enää koskaan.
Koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti