mä luulen et tääl tarvitaa vaa rakkautta , vähä positiivist varausta

joskus tekee vain mieli maata sängyssä peiton alla
ja kirjoittaa blogia.
joskus tekee mieli olla olevinaan hyväki futiksenpelaaja.
harvemmin mutta silti joskus
tekee mieli olla pikkuveljelle mukava.
joskus tekee mieli maata jonkun
rakkaan kanssa omassa sängyssä ja
tuijotella kattoa.

"yolo" mä aattelin siinä vaiheessa.
se vaan autto , se sai mut tekemään
sen mitä ilman tota sanaa ois uskaltanu
ees kokeilla. oon rakastunu olemaan erilainen.
ennen olin kateellinen melkein kaikesta muille.
jos joku erosi jollain tavalla toisesta ni halusin
erota samalla tavalla. halusin olla samalla
tavalla erilainen. nykyään kun katson
mun pikkurilliä totean , ettei mun tarvitse
enää haluta niin. oon oppinu.
oppinu olemaan omalla tavalla erilainen.
se kateellisuus ku toinen on henkisesti tai
fyysisesti jollai tapaa itseä edellä
ei vaivaa mua enää. tiedän jo että päädyn
ehkä joskus siihen.
ja oon oppinu myös että millasista
syistä kannattaa olla kateellinen
ja miten kauan se on hyödyllistä.

oon huomannu , että oon kasvanu. henkisesti. en
välitä enää niin paljoa muiden mielipiteistä ,
verrattuna siihen että joskus tein kaiken
siten miten ne muut mun käski tehä.
se että ostin samalaisia paitoja ku mun kaikilla
kavereilla oli ni ei auttanu mua eteenpäi.
se että halusin olla hyvä jossai sellasessa mis
mun ei tarvii olla , sai mut
unohtaa mis mä oon hyvä.

ei sitä aina huomaa että kaikki on hyviä jossain.
siten eroaa muista. voi olla
omalla tavalla erilainen.

mua viedään taas, kun vaan sä hymyilet

vaikka kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan ,tuntuu tyhjältä. miks mä tunnen niin ? 
kun kävelin sitä lenkkiä ärsyyntyneenä ,
turhautuneena ja henkisesti väsyneenä niin
mietin , ihan tosissaan mietin miten
elämäni eroaa viime kesästä. tänä kesänä
mul on kaikki mistä viime kesänä vaan haaveilin.
ja oonko onnellinen ? joo.
oon mä onnellinen.

mutta sen kävelyn aikana , kun menin sellasen
ison kuusiaidan vierestä ja toivoin , tosissaan
toivoin että joku kiva pikkukeiju vetäisis mut
johonki fantasiamaailmaan.
niin ei tapahtunut. mutta sitte ku pääsin paikkaan
mikä oli muistoja täynnä , olin ilone
ettei mun hömpänpömppätoive toteutunu.
siirsin sen penkin oikeeseen paikkaan.
istuin. katselin pilviä. ja totesin.
oon rakastunuonnellinenhelpottunu ja sitte
totesin että mun mahanpohjasta kutitti.
sitte tajusin että mua tuijotettiin ni menin 
vielä keinumaan hetkeks aikaa. koska mä halusin.
oon saanu tehdä tänä kesänä monenlaista ,
mutta kaiken mitä oon halunnu tehä ni 
tein yksin. en tiiä onko se hyvä asia mutta
kyl mä sen vielä tiedän.

vaikka mä usein pelkään menetänkö sut taas , riitänkö mä näin , ei kai mun sydän mee rikki. taas. ni mä tiedän.
en aio menettää sua. mä aion riittää. mä en anna
mun sydämen mennä rikki. pelkään myös että
eikai mua unohdeta , eikai lähdetä eri suuntii vielä ,
eikai löydetä uusia bestiksiä. ni mä tiedän senkin.
ei unohdeta , ei lähdetä ja ei löydetä. 
kaikki mitä mä pelkään hetken , todistetaan
noin 5 sekunnin kuluttua vääräks. 
parhaalt kaverilta tulee viesti "mul on ikävä".
ikävä painaa , mut voin painaa pääni onnellisena tyynyyn.
en oo yksin.

en haluu tän kaiken enää muuttuvan

Nyt ymmärrän miksi Peter Pan ei halunnut kasvaa isoksi.

Miksi elämän täytyy kolhia aina silloin kun alkaa

saamaan palaset oikeille paikoilleen ? Yhtäkkiä kaikki on vaan taas sirpaleina. 

Ja tuntuu , mitä vanhemmaksi tuut , sitä vaikeemmaks palasten yhdisteleminen tulee. Tiiän että kaikki muuttuu joskus , mutta en 

oo valmis sellaseen. En haluu muuttua , en halua pois ysibeeltä , 

en halua lopettaa niitten portaiden kävelyä kolmanteen kerrokseen.

Sitten mietin , miksi en ? Mikä mua estää olemasta valmis 

siihen kaikkeen uuteen. Kun oli yhteishaun aika , en tuntenut

näin. Päinvastoin. Se miten joku poika kesäurheilukoulussa kysyy että oonko

jo aikunen saa mut nauraa. Mutta kun asiaa mietin haluisin ennemmin

olla pojan asemassa , kun sen "aikuisen". 

Äiti kysyy lukion kirjoista , äiti kysyy mitä aikoisin tehdä

sen jälkeen , äiti kysyy että mitä muita kursseja aikoisin lukiossa

ottaa. Äiti kysyy että mitä mä haluan. 

Se , että isoveli muutama vuosi sitten tiesi , ei 

auta mua tietämään. Se ei vain auta.

Ja sen kaiken tietämättömyyden lisäksi , tuntuu että

mä haihdun. Mä haihdun pois muitten elämästä. Se kenen kanssa

vaippapöksynä yleensä lapiota ja ämpäriä kalistelin päiväkodissa ,

ei enää edes ole tuntevinaan. Siinä vaiheessa mä mietin. 

Miksi kaiken täytyy muuttua. Vai pitääkö mun muuttua 

muiden mukana ? Olisikin se niin helppoa , miten helppoa se

oli kirjoittaa. On erilaista olla yksin kun yksinäinen.

Tuntuu että joskus multa puuttuu jotain tosi olennaista. 

Kyllä mä vielä joskus selvitän mikä musta uupuu. 

i walk alone

oon tässä monet päivät miettiny , että 
miten kaikki asiat voivatkaan muuttua pienessä
hetkessä aivan laidasta toiseen. 
miten nopeasti kaikki kulkee ja
miten kaikki vain tapahtuu.
joskus haluamallaan tavalla , joskus ei. 

koulu loppui. en tiedä mitä tuntea , toisaalta olen
niin onnellinen. ja se kun rehtori minun nimeni sanoi , totesin ajatuksissani , että olen ansainnut tämän.
toisaalta tiedän että tulen ikävöimään kaikkia niin paljon.
siitä multa osoituksena oli kaikki ne kyyneleet ,
jotka mun poskelta vierähti juhlassa ja sen jälkeenkin.

vaikka joskus eli useimmiten koulu on maistunut yhtä hyvältä 
ku sen mun enemmän natisevan tuolin jalka , oon
silti ylpeä siitä koulusta ja siitä miten kivaa
siellä loppujen lopuksi oli. se että suljin kirjan 
viiden minuutin lukemisyrityksen jälkeen , se että 
piilottelin puhelinta kirjan välissä koska en
jaksanut lukea , tajuan nyt että se ei toimi niin.
se että toteaa "mua ei huvita" , ei se johda
mihinkään. niin se vaan on vaikkei sitä kukaan haluaisikaan myöntää. 

kaikki ne meidän tukarien idiootit esitykset juhlissa ,
luokkani poikien enemmmän idiootit jutut ja ne kaikki
muut ihanat kokemukset mitä oon saanu , ne on 
unohtumattomia. rakastan niitä muistoja , ja tuun
aina rakastamaan. en voisi unohtaa niitä hetkiä
joskus tuntuu pahalta tajuta että se kaikki on vain ohi.
mutta sitten ajattelen , sitten se on , se oli 
sen kaiken arvoista , ja on aika mennä kohti uutta.

ja vaikka koulussa on opittu euroopan maita , saksan ja englannin uusia sanoja , ja siitä miten sä lasket paineen , niin on
siellä opittu paljon muutakin. on opittu toimeentulemista ,
itsenäisyyttä , aikuistumista , ihmissuhteita ja nöyryyttä.
ylä-asteella kaikki muuttuu. mutta se asenne mikä sitä muutosta kohtaan on vaikuttaa siihen millaiseksi muuttuu. 
ja mihin suuntaan menee.

Lontoon matka , se lisäsi sen puuttuvan 
palan näihin kolmeen upeisiin , hauskoihin , joskus noloihin ja outoihin mutta kaikesta huolimatta unohtumattomiin vuosiin.