Miksi elämän täytyy kolhia aina silloin kun alkaa
saamaan palaset oikeille paikoilleen ? Yhtäkkiä kaikki on vaan taas sirpaleina.
Ja tuntuu , mitä vanhemmaksi tuut , sitä vaikeemmaks palasten yhdisteleminen tulee. Tiiän että kaikki muuttuu joskus , mutta en
oo valmis sellaseen. En haluu muuttua , en halua pois ysibeeltä ,
en halua lopettaa niitten portaiden kävelyä kolmanteen kerrokseen.
Sitten mietin , miksi en ? Mikä mua estää olemasta valmis
siihen kaikkeen uuteen. Kun oli yhteishaun aika , en tuntenut
näin. Päinvastoin. Se miten joku poika kesäurheilukoulussa kysyy että oonko
jo aikunen saa mut nauraa. Mutta kun asiaa mietin haluisin ennemmin
olla pojan asemassa , kun sen "aikuisen".
Äiti kysyy lukion kirjoista , äiti kysyy mitä aikoisin tehdä
sen jälkeen , äiti kysyy että mitä muita kursseja aikoisin lukiossa
ottaa. Äiti kysyy että mitä mä haluan.
Se , että isoveli muutama vuosi sitten tiesi , ei
auta mua tietämään. Se ei vain auta.
Ja sen kaiken tietämättömyyden lisäksi , tuntuu että
mä haihdun. Mä haihdun pois muitten elämästä. Se kenen kanssa
vaippapöksynä yleensä lapiota ja ämpäriä kalistelin päiväkodissa ,
ei enää edes ole tuntevinaan. Siinä vaiheessa mä mietin.
Miksi kaiken täytyy muuttua. Vai pitääkö mun muuttua
muiden mukana ? Olisikin se niin helppoa , miten helppoa se
oli kirjoittaa. On erilaista olla yksin kun yksinäinen.
Tuntuu että joskus multa puuttuu jotain tosi olennaista.
Kyllä mä vielä joskus selvitän mikä musta uupuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti